Lintu, heiveröinen ja pieni. Vain taivas on rajana, kuitenkin maailma on vaaroja täynnä. Niin yksin, yhdessä lajinsa kanssa, niin yksin. Kokeilee siipiään. Ne eivät kanna ja maa ottaa linnun kylmään kuuraiseen syleilyyn. Lumihiutaleet peittävät linnun siipiä ja nokkaa. Se ei luovuta. Kirpeä ilma, täynnä mahdollisuuksia. Siivet kiinnittyvät ilmaan, maa jättäytyy yhä kauemmas. Lintu on onnellinen, vapaa, voitonriemuinen. Se onnistui. Vastaan tulee toinen nauraen linnun riemulle: ”Kaikkihan tuon osaavat! Et ole erityinen.” Linnun siivet käyvät raskaiksi. En ole erityinen. Maan vetovoima painaa uskonsa menettäneen takaisin maanpinnalle. En ole ainutlaatuinen. Lumisade yltyy peittäen maanpintaa jo parin sentin kerroksella. Linnun pienet jalat tuntevat kylmyyden. Kylmyys ei peitä alleen surua, pettymystä. Kylmyys ei peitä alleen tunnetta, joka painaa linnun pientä sydäntä. Ei ole ystäviä, jotka häntä lohduttaisivat, ei ole pesää minne mennä. On vain itsenäisyys. Sen taakka, raskas paino. Itsenäisyys, vapaus. Lintu luuli sen olevan mahtavaa, aloittaa oma elämä ilman emon kahleita, ilman muita ruuasta taistelevia nokkapareja. Kuinka se sitä kaipasikaan. Kuinka se kaipasikaan sääntöjä, komentelua, riippuvaisuutta, tappeluja, kaikkea.

Mutta lintu ei luovuta. Täytyy taistella, niin muutkin tekevät. Niin minunkin pitää tehdä, vaikka en näe siinä mitään järkeä. Lintu kohottaa siipensä ja lentää. Ensimmäisen lennon onni on poissa. Se on vain kaukainen muisto. Nälkä kurnii linnun mahassa. Sen tekee mieli siemeniä. Mutta mistä niitä saa? Lintu lentää metsän yllä vailla päämäärää. Muita lintuja lentelee ristiin rastiin matkan varrella, viserrellen linnulle varoittavasti jos tämä tuli liian lähelle. Lintu näki rakastuneita pareja rakentamassa talveksi lämmintä koloa, johon he sitten keväällä perustavat perheensä. Paino linnun sydämellä tuntuu yhä raskaammalta, yhä puristavammalta.

Kaukana metsän laidalla lintu näkee pienen mökin, joka tupruttaa savua. Linnun uteliaisuus herää syvältä masennuksen keskeltä ja se lähtee hiljakseen lentämään kohti tuota pientä puista hökkeliä. Hökkelin ulkopuolella seisoo vanha mies suullaan piippu. Mies katselee poispäin metsästä, kaukaisuuteen, merelle. Miehen posket ovat punertavat ja viiksistä roikkuu pieniä jääpuikkoja. Lintu laskeutuu muutaman metrin päähän miehestä ja katselee tätä ihmeissään. Mikä tuo on? Se hypähtelee varovaisesti lähemmäksi päästämättä miestä pienistä silmistään. Mies huokaisee syvään ja hartaasti. Hän kääntyy mökkinsä suuntaan, mielessään eilisen kanipadan tähteet. Muutaman askeleen päässä ihmeissään tuijottava lintu sattuu kuitenkin kiinnittämään vanhuksen huomion. ”Jaahas. Ruokkaakos sitä ollaa vail?”. Lintu hypähtää hiukan taakse päin säikähtäessään miehen syvää ja kähisevää ääntä. ”Vuotteleppas hiukkase ni mie käyn kattelee oisko miulla siulle jottai nokkas täyttäjäks.” Mies katosi mökkiinsä. Hämmentynyt lintu ei tiennyt mitä tehdä. Minne mies lähti? Pitäisikö lähteä pois? Etsiä siemeniä? Juuri kun se on aikeissa kohottaa siipensä tuulen vietäväksi mies palaa käsissään kasa kauran jyviä. Lintu ei voi uskoa silmiään ja jähmettyy. ”Noo lennäkköös sie tän vua heitteleks mie nää muaha?”. Lintu ei saanut itseään liikkeelle. Pakoon? Syömään? Mies katsoo lintua ilkikurinen pilkahdus silmissään ja laskee siemenet lumiselle kivelle. ”No siin o käy kiinni vua.”. Mies kävelee hitaasti, taakseen katsomatta, takaisin lämpimään mökkiinsä. Siemenet maistuvat taivaallisilta. Koskaan ei ollut lintu syönyt mitään parempaa. Se haluaa kiittää miestä ja alkaa visertää kaunista säveltä, jonka oli emoltaan oppinut.

Sisällä mökissä istuu liikuttunut vanha mies takkatulen ääressä, tyhjä kulho käsissään. Kanipata ei ollut miehen vatsaa täyttänyt. Vain muutama murunen murisee hänen vatsansa pohjalla. Kaunis linnun laulu kantautuu vaimeana sisälle. Miehen silmäkulmasta vierähtää kyynel, mikä hukkuu hänen harmaisiin viiksikarvoihinsa.

Päivänä seuraavana, lintu palaa mökille jälleen nälkäisenä. Se ei näe miestä. Onko hän mökissä? Lintu liversi. Kuulisiko mies? Liikettä ei näkynyt missään, joten lintu lentää ikkunalaudalle ja painaa silmänsä lasiin. Sisällä harmaassa puisessa tuolissa istuu mies, tuijottaen suoraan ikkunaan. Miehen käsissä on tyhjä kulho ja silmistä kuvastuu rauha. Miehen rinta ei kohoile, silmät eivät liiku, iho on kalpea. Lintu ymmärtää ja lentää läheisen puun oksalle laulamaan ainoalle ystävälleen viimeisen laulun.

Hengitän syvään. Pian on aika. Ympärilläni hyppii tanssijoita. He venyttelevät, tekevät piruetteja, tekevät mielikuva harjoitteita koreografiasta ja tuijottavat tyhjyyteen. Minä kuulun niihin jotka venyttelevät ja tuijottavat tyhjyyteen. Sydämeni hakkaa rinnassani ja käteni tärisevät. Ensi-ilta. Katsomo on täynnä kriittistä yleisöä ja onpa siellä kuulemma pari kriitikkoa ja kykyjenetsijä. Ei paineita, ei paineita.

Musiikki alkaa soida. Sen soinnut väreilevät ilmassa. Jokin sisälläni naksahtaa oikeaan asentoon, sipsutan lavalle ja unohdan yleisön. Tanssin itselleni, tanssin musiikille, tanssin tanssille. Jokainen hyppy, jokainen pliè, jokainen spagaatti ja piruetti tuntuvat sydämessäni oikeilta. Tätä varten olen syntynyt tämä on minun elämäni. Hyppään miehen käsivarsille, hän nostaa minut korkealle ilmaan, suljen silmäni ja nautin musiikista. Tanssi jatkuu. Olen äärirajoilla, olen taivaissa. Tanssi kertoo rakkaudesta, vihasta ja kateudesta. Se kertoo tuskasta, ilosta ja pahuudesta. Se kertoo elämästä. Ja minä, tanssija, kerron sen tarinan. Olen välikappale, viestintuoja. Rakastan sitä.

Näytös on ohi nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Ihmiset hurraavat ja heittelevät ruusuja lavalle. Kamerat välähtelevät ja me kumarramme. Olen taas todellisuudessa. Se tuntuu jotenkin karulta. Olisin halunnut jäädä siihen maailmaan, siihen tunteeseen, jota tanssilla välitin. Mutta kaiken on loputtava aikanaan. Hymyilen kameroille ja kumarran jo kymmenettä kertaa, kunnes esirippu tulee yleisön ja tanssijoiden väliin. Voin taas hengähtää. Vetäydyn pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita ja näen siellä miehen juttelemassa ohjaajalle. Kykyjenetsijä, olen varma siitä. Livahdan hiljakseen peilin ääreen ja avaan hiukseni tiukalta nutturalta. Pitkät vaaleat kiehkurat valahtavat olkapäilleni harjattavaksi. Joku tulee taakseni. Ohjaaja. Hän hymyilee minulle ja esittelee miehen, kykyjenetsijän. Mies haluaisi minut kuulemma koenäytökseen Pietariin, joka pidetään kahden viikon päästä. PIETARIIN! En voi uskoa korviani. Tätä jos mitä olen odottanut koko pienen ikäni. En saa sanaa suustani. Olen hämmentynyt ja onnellinen. Pian ääneni ja itsehallintakykyni kuitenkin palaavat ja vastaan miehelle tulevani kokeeseen ilomielin, hän toivottaa minulle onnea ja jatkaa matkaansa.

Seuraavat päivät vietän tiiviisti tanssisalilla harjoitellen koenäytöksen koreografiaa. Se on vaikea ja joudun keskittymään siihen todenteolla. Minun täytyy miettiä jokaisen sormen asento uudelleen, jokaisen liikkeen pitää olla pehmeä, mutta samalla voimakas. Kuinka kukaan tai mikään inhimillinen olento voi pystyä sellaiseen? Ei auta. Minun on opittava.

Pietari. Baletin mekka. Tai ainakin minun mielestäni. Se on kaunis ja valtava kaupunki tällaiselle maalaistytölle. Jokainen lihakseni on kipeä kahden viikon teho harjoittelun seurauksena ja huomenna minun pitäisi esiintyä tiukassa valintakokeessa. On levättävä. Hotelli jossa asun on kuin palatsi. Huoneeni on ainakin kolmen tanssisalin kokoinen. Siellä on valtava sänky ja laajakuva televisio. Kylpyhuoneessa on poreamme ja tunnelma valaistus. Tänään aion rentoutua ja olla ajattelematta huomisen koitosta.

Tuomaristo näyttää tiukalta. He eivät suo minulle hymyäkään, kysyvät vain nimeni, ikäni ja mittani. Ääneni kuulostaa pienemmältä kuin hiiri ja tunnen itseni mitättömäksi. Musiikki alkaa soida ja aloitan tanssimisen. Jokin on kuitenkin vialla. En pääse siihen tunnelmaan, joka yleensä virtaa lävitseni heti ensimmäisen liikkeen aikana. Nyt jokainen ojennus, hyppy ja pyörähdys tuovat suurta tuskaa kaataen minut lattialle. Enkä pääse enää ylös.

Baletti on julma ala. Yksi vamma, yksi epäonnistuminen ja ura voi olla pilalla koko loppu elämän ajaksi. En tiedä kuinka minun käy. Toivon hartaasti että voin jatkaa tanssimista. Rakastan sitä, en voi elää ilman sitä. Kuitenkin toivoni on hiipumassa. En voi kuin maata sairaalan sängyllä, tiputuksessa, odottaen tuomiota loppu elämästäni.

Pieni tyttö, noin viiden vanha, kahlaa kirkasvetisessä purossa keräillen pohjan kauniita ja värikkäitä kiviä. Hän on jo kelpuuttanut kokoelmaansa viisi erilaista kiveä. Yksi täydellisen valkoinen ja sileä litteä kivi, yksi kimalteleva mötikkä, yksi johon oli painautunut jonkinlaisen hyönteisen muoto ja kaksi punamustaa jotka olivat melkein täydellisen pyöreitä palloja. Tyttö on niin keskittynyt puron pohjaan ettei huomaa kuinka hänen liikkeitään seurataan. Pienen pieni, noin aikuisen ihmisen nyrkin kokoinen, keijukainen ihmettelee kuinka joku voi olla kiinnostunut jostain niin arvottomasta kuin kivet. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes ketään niin suurta keijua. Ja kaiken lisäksi sillä ei ole edes siipiä! Keiju liihottaa hiljaa lähemmäs ja yrittää nähdä millaista kiveä tyttö nyt on nostamassa niin innokkaasti puron hiekkaisesta pohjasta. Mutta tämähän ei ollutkaan enää mikä tahansa kivi! Se oli läpikuultava, melkein kuin lasia, pelikorttien padan muotoinen ja tytön kämmenen kokoinen kivi. “Kristalli!” Keiju henkäisee varomattomasti ja saa tytön säpsähtämään ja kääntymään äänensä suuntaan. Tyttö tuijottaa pientä otusta suu ammollaan ja tiputtaa kristallin kädestään. “Eii!! Varovasti pölvästi nosta se heti! Äkkiä äkkiä, ennen kuin virta vie sen! Hei kuuletko?” Keiju lentelee paniikissa veden yläpuolella ja kirkuu tytölle, joka on edelleen toimintakyvytön. “Hei en minä sitä voi nostaa! Olen allerginen vedelle!” Viimein tyttö herää transsista ja kumartuu etsimään kristallia ja löytääkin sen. “Aah. Oikein hyvä ja annahan se nyt minulle. Minun täytyy viedä se valtakuntaan tutkittavaksi. Voi vitsi mikä onnenpotku! Saan varmaan ylennyksen ja pari kunniamitalia ja juhlat tietenkin. Voi jukranpujut!!!!” Keiju lentelee kärsimättömänä kristallin ympärillä itsekseen mutisten. “Minusta tulee kuuluisa! Pääsen historia seinälle!” Tyttö tuijottaa hetken aikaa keijun päämäärätöntä pyrähtelyä ja laittaa sitten kristallin muiden kiviensä joukkoon. “Minä löytin ten. Te on minun!” Tyttö sanoo itsepäisesti. “TÄ-ÄH?! Et voi olla tosissasi! Et sinä edes tiedä mikä se on! Se on arvokas, mutta täysin hyödytön sinun likaisissa käsissäsi! Ja mikä sinä nyt edes oletkaan. Joku mutantti varmaan. Ei edes siipiä… Anna se kristalli nyt vaan tähän käteen..” Keiju ojentaa pikkuruista kättään ja tytölle on päivänselvää ettei keiju jaksa kannatella itsensä kokoista kristallia. “En anna!” Tyttö sanoo päättäväisesti. “Enkä minä ole mikään mutantti hilviö…” Tytön silmät kostuvat ja alahuuli väpättää. “Ei ei älä itke! Ole kiltti! Korvani särkyvät siitä surullisesta äänestä. Huoh.. Hyvä on. Annatko kiven minulle jos näytän sinulle jotain mitä kukaan muu ei ole koskaa ennen nähnyt?” Tyttö katsoo keijua ihmeissään ja pyyhkii kyyneleensä paidan hihaan. “Joo…” tyttö sanoo hennolla äänellä. Keiju hymyilee kaunista hymyään ja koskettaa tytön otsaa.

Se oli maailma jota kukaan ei ole ennen kokenut. Eikä kukaan tule sellaista enää koskaan kokemaan. Se maailma löytyi tytön alitajunnasta. Kaunis, ainutlaatuinen maailma jossa elivät keijut, haltijat, yksisarviset ja menninkäiset. Siellä oli kauniita kiviä, kukkia ja puita. Vaaleanpunainen taivas oli täynnä kirkkaita tähtiä ja värikkäitä lintuja. Siellä oli suuri, aava meri ja hiekka ranta. Siellä ei ollut sotia, eikä riitoja. Siellä tytön perhe oli onnellinen ja he rakastivat toisiaan. Siellä tytön ei tarvinnut olla yksin. Hänellä oli siellä aina ystäviä. Se oli paikka jossa mikään päivä ei ollut samanlainen eikä tylsä. Jokaisena päivänä odotti uusi seikkailu, uusi tutkittava paikka. Siellä kaikki oli totta.

Tyttö herää ja huomaa makaavansa kostealla sammaleella puron reunalla. Keiju on hävinnyt ja niin on kaunis kristallikin. Tyttö hieroo silmiään. Hän on onnellinen.

.

.

.

.

Noin tämä on vähän erilainen aikaisempiin tarinoihini ja olisi mielenkiintoista kuulla mitä piditte tästä. Ja muutenkin olisi mukavaa kuulla palautetta aiemmistakin kirjoituksista. Esimerkiksi moni tarinoista on sellaisia jotka voi ehkä tulkita monella eritavalla, niin olisi mielenkiintoista kuulla mitä ajattelitte niistä ja mitä olisi voinut tapahtua vaikka ennen tai jälkeen kirjoittamaani tarinaa. Eli tällaista. Toivottavasti ootte jaksanut lukea miun kirjoituksia.

Hetken mielijohteesta seurannut päätös. Sydän hakkaa rinnassa ja koko ruumis käskee tekemään päinvastoin. Ilma tarttuu kiinni, painovoima vetää alas päin. Levitän kädet ja tunnen kuinka lennän. Kaikki alapuolellani on pientä, kuin pienoismalli. En tunne tippuvani. Tunnen vain onnen ja adrenaliinin virtaavan kehoni läpi. Tätä se on! Elämä! Mieleni tekisi nauraa, mutta henkeni on salpautunut hämmästyksestä enkä saa äännähdystäkään huuliltani. Ilmavirta kutittelee sormiani, kasvojani, vatsaani. En haluaisi tunteen häviävän koskaan. Jos aika pysähtyisi nyt olisin onnellinen, jos voisin tippua loputtomasti, vain tippua tippua tippua… Kuitenkin joskus maa tulee vastaan ja tunne katoaa. Vain muisto jää ja sekin vain haalistumaan.

Sali on hiljainen. Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei liiku. Jokaisen katseet ovat nauliutuneet näyttämölle, jolla kaksi nuorta rakastavaista kuolevat sylikkäin. Romeo ja Julia. Ja jälleen, minä itken. Niinkuin aina lukiessani tai nähdessäni kyseisen rakkauden traagisen lopun. Ystäväni ottaa minut kainaloon ja pörröttää hiuksiani. “Hei kyllä siekin sen jätkän joskus löydät älä tyttö huolehi!” Ei! Ei se siitä johdu! Tai no olisihan se ihanaa rakastua, mutta uskon että kun sen aika tulee se myös tulee ja rysähdyksellä. Itken, koska joka kerralla, Romeon ja Julian nähdessäni, ymmärrän että aina rakkauskaan ei vain riitä. Ystäväni ohjaa minut ulos teatterista kylmään pakkaseen ja kaivaa tupakan taskustaan. “En ymmärrä kyllä yhtään minkä takia ravaan näissä näytöksissä siun kanssas! Kun aina pitää olla puimassa näitä jälki-itkuja.” Mulkaisen ystävääni, joka vain virnuilee minulle tupakan savun takaa. “Ja minä en ymmärrä miksi sinä aina altistat minut passiiviselle tupakoinnille! Haastan siut sitten oikeuteen jos saan keuhkosyövän.” Ystäväni naurahtaa ja viskaa tumpin maahan. “No sori. Piti saa hermosauhut. Ei tuollasia rakkaus draamoja ihan joka päivä jaksa. Mutta mie meen nyt nähään huomenna koulussa!” Hän ei ymmärrä mistään mitään…

Kotimatka on pitkä. Katuvalot valaisevat kadun aavemaiseksi. En saa näytelmää päästäni, joten kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja jäätyvät keskelle poskia. Minun on pakko pysähtyä istumaan lumiselle puistonpenkille rauhoittuakseni. Puisto on tyhjä. Kinokset luovat mitä hassumman näköisiä muodostelmia puiden keskelle ja se saa minut hymyilemään. En halua palata kotiin. Siellä minua odottaa vain kirjoja ja elokuvia täynnä oleva huoneeni sekä äitini ja hänen joku uusi seuralaisensa joka vaihtuu ainakin joka toinen ilta. Äitini ei ymmärrä mitään rakkaudesta (tai siltä minusta tuntuu), kunhan hänellä on seuraa eikä tarvitse viettää baari-iltoja yksinään. Romantiikka on myös suljettu ulos hänen elämästään, elämän suola! Vaikka ei minullakaan vielä oikein ole noita romanttisia hetkiä kertynyt. Pakkanen puree jo luinhin ja ytimiin ja pakottaa minut liikkeelle. Kellokin näyttää jo pian 22, joten kaipa sitä olisi jo aika mennä kotiin nukkumaan.

Kotona näyttää olevan porukkaa kotona. Toivon hartaasti että meininki olisi tänä iltana hillittyä sillä en todellakaan jaksaisi mitään kännileikkejä tänään. Työnnän avaimen avaimenreikään ja riuhtaisen oven auki. Helvetti hyökkäsi suoraan kimppuuni… Eteinen oli kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Kenkä laatikot oli kaadettu ja takit revitty naulakosta keskelle kulkuväylää. “Äiti…” Huikkaan epävarmana. Mitä on tapahtunut. Kukaan ei vastaa. Loikin varovasti roinan yli ja kuulostelen onko asunnossa ketään. Jos ne ovat murtovarkaita… Otan kaapista vanhan sateenvarjon, ihan varmuuden vuoksi vaan, aseeksi. Keittiöstä kuuluu kolahdus ja lähden hiipimään sitä kohti. Keittiössä on valot. Sieltä kuuluu kuisketta, josta en kuitenkaan saa mitään selvää. Kurkkaan varovasti oviaukosta keittiöön… Verta. Paljon verta. Joku mies seisoo keskellä keittiötä suuri veitsi kädessään ja lattialla… lattialla makaa äitini veren tahrimana, täynnä haavoja. Valahdan kalpeana lattialle enkä voi muuta kuin tuijottaa äitiäni sanattomana. Mies vilkaisee minuun synkkänä, nostaa veitsen, iskee itseään mahaan ja kaatuu äitini ruumiin päälle. Silmissäni sumenee kyynelten vihdoin saapuessa kyynelkanaviini. Jostain kuuluu pillien ujellusta. Näkökenttäni hämärtyy tajuntani jättäessä ruumiini ja viimeisen ajatukseni, tosi elämän Romeosta ja Juliasta.

Tyttö, pieni niin, juoksee niityn poikki, hyppää veljensä syliin nauraen.Aurinko lämmittää tytön kasvoja hän on onnellinen. Veli on tullut takaisin. He halaavat toisiaan pitkään melkein ikuisuuden “En saa henkeä…” tyttö viimein huokaisee ja voimakkaat kädet päästävät hänet heti irti. “Toin sinulle tämän.” Veli ojentaa vaaleanpunaisessa mekossa olevaa posliini nukkea. “Se on Pariisista.” Tytön kädet ottavat nuken vastaan. Hän katsoo nuken vaaleita kasvoja ja sinisiä silmiä haltioissaan. “Se on kaunis.” Veli hymyilee siskonsa hämmästykselle. “Tule, mennään.”

Rauhassa sisko ja veli astelevat suuren tammen luokse, käsikädessä. Tammi on täynnä elämää: oravia, lintuja, hyönteisiä… Veli istahtaa puun juurelle ja ojentaa siskolleen leivän. “Joudun lähtemään taas pian. Tästä maailmasta eivät sodat koskaan lopu.” Tyttö katsoo veljeään surullisin silmin. “Miksi? Jonkun pitäisi sanoa niille että ei saa tapella…” Veli naurahtaa ja vetää siskonsa syliinsä. “Olet oikeassa…” He istutuvat hiljaa pitkään tuijottaen kukkaniittyä edessään. “Vielä joku päivä minä vien sinut täältä pois. Näytän Lontoon ja Berliinin kadut ja mahtavat Alpit.” Veli kuiskasi ja sulki silmänsä. Pieni hiljainen kyynel vierähti huomaamattomasti hänen poskelleen. “Joku päivä…”

Kauan on aikaa niin, kun tyttö on veljensä viimeksi nähnyt. Aika juossut on nopeaan ja tyttö jo aikuinen on. Missä veli? Sitä kukaan tiedä ei. Pariisissa, Lontoossa vai Alpeilla kenties? Kirjeitä ei ole enää vuosiin tullut. Sotia on tullut ja mennyt. Toinen loppunut, toinen alkanut. Tyttö odottanut veljeään. Odottanut on jo monta vuotta. Ei ole nähnyt Lontoon katuja ei Alppeja mahtavia. Kotinsa vankina aikansa viettänyt ja veljeään kotiin toivonut. Päivä päivän jälkeen tammen luona vieraillut veljeään etsimässä. Ei vielä. Ehkä joku päivä…

Juoksen pitkin tyhjää katua. Hengitykseni on raskas, hikeni virtaa, korvissani pauhaa rock’n'roll. Haluan tyhjentää pääni. En halua muistaa viikon tapahtumia. Haluan vain juosta niitä pakoon, mutta en jaksa juosta ikuisesti. Kiristän vauhtia sillä huolet vyöryvät salakavalasti mieleeni. Hitto! Juokse juokse juokse juokse… Kyyneleet survoutuvat silmistäni….juokse…. Jalkani pettävät ja kaadun kovalle ja karhealle asvaltille. En jaksa tätä enää.

Kaadun hikisenä sängylle. Pitäisi käydä suihkussa, mutta nyt en jaksa. Pään tyhjennys oli epäonnistunut. Mitäs nyt? En voi juosta enää pakoon ongelmia. Minun on selvitettävä ne, vaikka en haluaisi. Otan kännykän käteeni. Vilkaisen näyttöä. 10 puhelua ja 12 tekstiviestiä. No voi juma! Eikö ne voi jättää edes pariksi tunniksi rauhaan? Heitän puhelimen nurkkaan. Ihan sama. Minä menen nyt ja selvitän tämän.

”Sinulla on kuulemma ongelmia tunteittesi hallitsemisessa..” nainen tuijotti oletettavasti ystävällisin silmin minun riutunutta naamaani. En nähnyt niissä silmissä muuta kuin sääliä ja rahan virtaa. Hymähdin. ”No. Täällähän me olemme sitä varten että selvitämme mistä tässä on kysymys.” Puhuukohan se itsekseen? En ainakaan tunne olevani tässä huoneessa. Hymähdän jälleen. Nainen näyttää hermostuvan. ”Vanhempasi ovat huolissaan sinusta. He kertovat että juokset kuin mikäkin maratoonari ja itket itsesi uneen. He haluavat vain parastasi.” Pyörittelen päätäni mutta en sano mitään. En jaksa selittää mitään tuolle yli imelälle ämmälle. Nainen huokaisee. ”Hyvä on laitetaan seuraava aika viikon päähän, jos asiat olisivat siihen mennessä selkiytyneet.” No just niin. Niinhän ne asiat itsestään lutviutuu. Pyh. No aivan sama. Otan ajanvaraus lapun ja lähden. Tänne en kyllä enää palaa.

Metsä on hiljainen. Raahaudun pitkin sammalia ja istahdan suuren männyn juureen. Silmäni ajautuvat kuin itsestään kohti taivasta, sen valkoisia pumpuli pilviä. Kaipaan sinua veli.

Hiljaista. Kymmenet silmäparit tuijottivat minua ja se tuijotus ei ollut ystävällisyyttä nähnytkään. Nielaisin omasta mielestäni hiljaa, mutta tirskahteluista päätellen epäonnituin.

“Oletko valmis?” Yksi joukosta astui lähemmäksi. Hän oli isokokoinen ja lihaksikas punakiharainen tyttö. Hän virnisti minulle ilkikurisesti ja ojensi jotain. Puukko. Vedin syvään henkeä ja otin puukon tärisevin sormin. “Kyl..Kyllä.” Sain henkäistyä. Puukko painoi käsissäni ainakin sata kiloa. Sydämeni hakkasi rintaani kipeästi ja omatuntoni huusi täyttä kurkkua. Jokainen soluni käski minua pakenemaan mutta en pystynyt, en halunnut. “Hyvä.” Tyttö sanoi ja kääntyi toisten tuijottajien puoleen. “Olemme valmiita aloittamaan rituaalin. Tämä…” Hän osoitti minua. “…pelkuri luulee pääsevänsä meidän joukkoomme helpointa, ruusuisinta kautta, mutta mitä me hänelle vastaamme? Onko kukaan päässyt sisäpiiriin ilman koettelemusta?” Äänekäs karjunta täytti hallin. Tunsin kuinka kylmätväreet kipusivat niskaani. Tämä ei voi päättyä hyvin.

Hiivin hiljaa. Yritin rauhoittaa itseni ja saada käsieni tärinän loppumaan. Sydämeni yritti edelleen repiä tietä ulos rinnastani. Puristin puukkoa rystyset valkeina. Pelokkaat silmäni tarkkailivat hiljaista katua. Painoin selkäni seinään ja yritin naamioida itseni varjoihin. Liikettä. Joku astui nurkan takaa ja lähti suoraan kohti piilopaikkaani. Se on hän! Nyt muista mitä pitää tehdä. Et voi, et saa epäonnistua nyt. Asettaudui kyyryyn ja olin valmis hyppäämään uhrin kimppuun. Pian havaitsin liikettä aivan silmieni edessä. Hyppy. En huutanut, en tärissyt. Olin kylmän rauhallinen tipahtaessani uhrin niskaan. Puukko kädessäni heilahti ja osui miestä olkapäähän. Mies karjaisi tuskissaan ja heitti minut laajassa kaaressa kohti tiiliseinää.En ajatellut mitään paiskautuessani siihen pääedellä. Kaikki vain pimeni.

Piippailua ja hälinää. Raotin silmiäni. Kirkasta! Missä oikein olin? Yritin muistella mitä oli tapahtunut, mutta muistoissani tuntui olevan suuri musta aukko. Silmäni tottuivat kirkkaaseen valoon ja huomasin makaavani vaalealla sängyllä. Huone jossa olin oli valkoinen ja täynnä mitä kummallisempia laitteita. Hajusta päättelin olevani sairaalassa. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin nurkassa seisovan univormuun pukeutuneen naisen, joka tuijotti minua pistävillä silmillään. Poliisi. “Heräsittehän te. Minulla olisi sinulle muutama kysymys.”

Niin. Elämä muuttuu. Asiat voivat saada täyskäännöksen yhdestä, pienestä virheestä, yhdessä pienessä hetkessä. En tiedä onko nyt parempi. Olenko onnellisempi? Olenko turvassa? Olen yksin vailla ystäviä ja ympärilläni ei ole muuta kuin kaltereita.

Pienenpieni hymy häivähtää kasvoillasi.Pienen pieni hymy tarttuu minuun. Nostat kättäsi, kosketat ihmeissäsi hiuksiani. Aivan kuin et olisi koskaan tuntenut hiusten pehmeyttä, nähnyt ystävällisiä kasvoja. Sydämeni hakkaa rinnassani. Jännitys valtaa kehoni. Kyyneleet valuvat poskillamme. Minä niin pelkäsin. Pelkään vieläkin. Pelkään että häviät ja hylkäät etkä tule enää takaisin. Pelkään kadottavani sinut suureen maailmaan. Ethän hylkää nyt? Nyt kun asiat ovat raiteillaan?

Hengität syvään, raskaasti. Yrität rauhoittua. Minä en pysty siihen, olen shokissa. Järkyttynyt päivän tapahtumista, elämästä. En koskaan ollut kuvitellut puhtoisen lapsuuteni aikana tällaista päivää. Päivää jota täyttää kauhu ja pelko rakkaansa kadottamisesta, menettämisestä. Se oli niin lähellä, liian lähellä. Käteni tärisevät, olen kalpea. Sinä olet minuakin kalpeampi, mutta kuitenkin rauhallisempi. Silität hiuksiani edelleen ihmetyksen vallassa, kyyneleet hitaasti poskia pitkin valuen. “Ethän tee tätä enää koskaa?”, kuiskaan. Ääneni on hiljainen ja tuskin kuuluva. Kurkkuni on kuiva. Kaipaan vettä. Katsot minua surullisin silmin. “En tiedä…”, olet katuva. Oletat että sinulla ei ole valtaa itseesi. Että et voi päättää aioistasi. Se ei ole niin. Kuinka saisin sinut uskomaan? Itseesi? Ja minuun?

Nousen ylös. Nostan sinut mukanani. Irvistys kasvoillasi paljastaa kivut. Olet surkeassa kunnossa. Rähjäinen, likainen, loukkaantunut. “Sinut on vietävä jonnekin missä sinut voidaan hoitaa kuntoon.”, kuiskaan käheällä äänelläni. Horjahdat ja otat minusta tukea. Pistävät silmäsi lyövät tulta. “Ei. Minä en mene minnekään.” Epätoivo. Se tulvi sisääni ja raastoi minua. Voisin lyödä sinua tässä ja nyt, mutta inho itseäni ja ajatuksiani kohtaan peittoaa minut ja en voi kuin tuijottaa sinua epäuskoisesti. Kyyneleeni ovat jo kuivuneet poskilleni. Olen tilanteen herra. “Sinun on pakko. Minun takiani. Ole kiltti.” Et sääli minua. Tuijotat vain kasvavan raivon vallassa. Menetän sinut. “Häivy! Anna minun olla! Mene pois! NYT!”, huudat, riehut, lyöt ja potkit. En voi kuin lähteä. Et kaipaa minua. Olet liian koukussa. Koukussa elämääsi. Elämääsi joka on yhtä valhetta. Valheesta toiseen siirtymistä. Käännän selkäni sinulle itkien. En halua hylätä sinua olet minulle liian rakas.

Hitaita päättäväisiä askeleita. Kohti suosiota ja hurraa huutoja. Tiukka katse viimeistelee kaiken. Olet voittaja. Kaikki tietävät sen jo nyt, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunut. Olet paras ja tiedät sen, me tiedämme sen, vastustajasi tietää sen. Näetkö nuo hikikarpalot hänen otsallaan? Näetkö hänen käsiensä tärinän, hiljaisen mutta niin ilmiselvän? Huudamme. Kiljumme. Haluamme saada katseen sinulta. Idoliltamme.

Pillin vihellys. Hiljaisuus. Nyt se alkaa. Vastustajasi on jo melkein maassa. Hän itkee, anoo armoa. Sinä vain hymyilet hymyäsi. Olet ilkeä ja vallanhimoinen, mutta kukaan ei välitä siitä olethan paras, ihana, kuuluisa. Olet rakastettu kusipää.

Ottelu on ohi. Se oli ennätys pitkä. Sinulle tuli jopa hiukan lämmin. Vastustajasi makaa maassa verissään, hiljaa nyyhkyttäen. Me, innokkaat fanisi, hypimme ympärilläsi heitellen syliisi lahjoja, pyytäen nimikirjoituksia. Et välitä meistä. Tiedät ettemme hylkää sinua vaikka olisit meille kylmä. Olemme liian sekaisin. Liian hurmiossa.

Kun palkinnot on jaettu olet tyytymätön. Voitto ei tuo sinulle enää tyydytystä. Haluat enemmän. Haluat olla paras, hallita kaikkea, jokaista. Et halua olla kenenkään alapuolella. Haluat olla voittaja, sinä olet voittaja. Voittaja on yksin.

(Viimeinen lause on Paul Coelhon kirjan nimi :D)